Ajatuksia

Tunteet, pelottavat tunteet

Miksi tunteista puhuminen tai ennemminkin niistä kertominen on niin helvetin vaikeaa? Ehkä siksi, että se on hyppy tuntemattomaan. Hyppy mahdolliseen hylkäämiseen ja toivon onnesta katoamiseen. Toivo on se, mikä ainakin minut pitää silloin tällöin pystyssä, ei mikään muu. Siksi sen menettäminen on niin pelottavaa. Suoraan sanoen kauhistuttavaa.

     Luultavasti en kuitenkaan ole ainoa, joka pelkää yksin jäämistä. Toivottavasti en ole. Yksin ei olisi kiva olla yksin. Yksinäisyys myrkyttää ja ajaa hulluksi. Kenenkään ei pitäisi olla yksin.

     Miksi siis pelkään kertoa tunteeni? Kertomalla minulla olisi mahdollisuus olla onnellinen. Toisaalta minulla on myös samansuuruinen mahdollisuus hylkäämiseen. Onko toivossa siis parempi elää?

     Ei. Ei ole. Pitäisi löytää itsestään se vahvuus kohdata pelko. Inhoan pelkäämistä. Pelot pitäisi voittaa.

 

 

 

     Aionkin voittaa.

 

 

 

 

Valkoinen

Tyhjää.

Ei mitään.

Paitsi ehkä lunta ja koskematonta paperia.

Kirkasta ja rauhoittavaa.

Joskus jopa liian steriiliä, koleaa ja ankeaa.

Ei kaikki voi olla valkoista, ei se ole kotoisaa.

Miten se edes pysyisi puhtaana?

Mainostajat käskevät luottamaan pinkkiin.

Toisiaa se tehoaa, useimmilla ei.

Luonnossa on yllätävän paljon valkoista;

on lunta, pilviä.

On lokkeja, lumikkoja.

On valkovuokkoja ja on ruusuja.

Valkoisella on paljon ystäviä.

Se viihtyy niin mustan, sinisen kuin sinapinkeltaisenkin kanssa.

Mitä valkoinen tuntuu?

Puhtaalta.

Raikkaalta.

Valoisalta.

Valkoinen voisi olla toivon väri.

Se luo valoa ja kirkkautta elämään.

Ainakin ennen kuin joku kaataa punaviiniä sen päälle.

Kouluun!

Niin se vain kesäloma meni. Tuntuu, että aika kulkee koko ajan nopeammin ja nopeammin...
Kun kesä loppuu niin koulu alkaa. Tai sitten se ei ala. Suomen uusista ylioppilaista noin joka kolmas saa jatkokouluspaikan yliopistoon tai ammattikorkeakouluihin. Itse valmistuin 2010 ja kahdeksan tytön porukastamme vain kaksi on päässyt seuraavan asteen koulutukseen.
    Tuhannet nuoret jäävät ilman koulupaikkaa. Silloin jää tyhjän päälle tai toisaalta alkaa tuntematon vapaus. Ongelmilta ei kuitenkaan voi välttyä: on vaikea päästä töihin vain ylioppilastodistuksella ilman ammatillista koulutusta, nykyinen taloustilanne vaikeuttaa vaikeaa tilannetta vielä enemmän. Ei ole tarpeeksi täyspäiväisiä töitä pidemmäksi aikaa. Ei vain ole. Ei ole! Kuitenkin olisi keksittävä jotakin tekemistä, ettei ote elämästä katoa. Voi tietenkin lähteä ulkomaille ja nauttia uudesta vapaudesta, mutta ilman rahaa sekin on hankalaa. Joutilaana on hirvittävä olla, varskinkin kun ei ole olemassa mitään päämäärää, jota kohti kulkea.
     Poliitikot puhuvat jatkuvasti nuorten syrjäytymisestä ja varsinkin siitä, miten tilanne vain pahenee. Tuntuu, että joka vuosi leikataan ja leikataan koulutuspaikoista, vaikka niitä tulisi lisätä, varskin aloilla, joita nuoret suosivat.
     Kun tilanne on mikä on, osaa arvostaa ja olla todella kiitollinen omasta koulutuspaikastaan. Liian usein huomaa valittavansa aikaisista aamuherätyksistä, opettajista, pahasta kouluruoasta, pitkistä ja työläistä päivistä, koulun huonoudesta, motivaation puutteesta jne, jne, jne... Kuitenkin me, joilla opiskelupaikka ja tuleva ammatti on olemassa, olemme niitä, joilla asiat ovat hyvin. On kiellettyä olla muuta kuin kiitollinen.









Me itse
Ennen kesälomaa meillä oli koulussa puheviestinnän kurssi. Kävimme läpi kommunikointia, viestintää ja puhumista yleensä. Yhdellä tunnilla puhuimme kuitenkin rooleista, niistä millaisia olemme erilaisissa tilanteissa ja ryhmissä. Jäin pohtimaan asiaa ja huomasin omaavani hurjan määrän erilaisia roolejani: tytär, isosisko, ystävä Kuopion porukassa, ystävä Turun seudun ryhmässä, opiskelija, työntekijä, lapsenlapsi…

     Aika hurjaa miten monia rooleja elämä tuo tullessaan. Puhumattakaan yhteiskunnasta, joka on täynnä rooleja, joita meille tuputetaan mainosten ja yleisten paineiden kautta. Hirvittävää oikeastaan. Miten näiden roolien, odotusten ja paineiden joukosta löytää oman itsensä?

      Kuitenkin elämässä tärkeintä on olla oma itsensä, ilman rooleja, aidoimmillaan. Oma identiteetti ei saa olla kiinni missään ryhmässä tai ihmisessä. On osattava olla myös yksin itsensä kanssa, sillä ainoa todellisesti pysyvä asia on me itse.

      Oma itsensä kannattaa löytää, ja sitten pitää itsestämme niin kovaa kiinni, ettemme ikinä katoa tai eksy.

Oodi äideille

Niin omaperäistä kuin tämä onkin näin äitienpäivänä, niin halusin kirjoittaa äideistä.

     Minulle äiti on maailman turvallisin ja tärkein ihminen. En taida olla ainoa. Äidit kuuntelevat, lohduttavat, kannustavat, tukevat ja toruvat kun se on tarpeen. Äidin rakkaus on mieletön voimavara. Sitä ei kuitenkaan voi ottaa itsestäänselvänä. En osaisi kuvitellakaan maailmaa ilman äitiä. Nostankin hattua ja kumarran syvään niille, joiden elämässä äiti ei aina ole ollut tai ole paikalla. Olette vahvoja ihmisiä ja monilla on opittavaa teistä.

     Äiti on se, joka tekee kodin. Hän hoitaa lapset, huushollin ja arjenpyörittämisen. Niin epäreilua kun se onkin. Joskus tuntuu, että äitien työtä kotona ei arvosteta tarpeeksi, jos lainkaan. Äitiyshän on kuitenkin ympärivuorokautinen työ jokaisena päivänä vuodessa, ei kerry eläkettä tai työpaikkaetuja.  

     Kunnia siis äideille ympäri maailmaa.

Hyvää äitienpäivää äidit! Muistakaa ottaa aikaa myös itsellenne, emme selviä ilman teitä.

   

    

Enemmän kuin kamalaa

Vietin tänään kauhistuttavan ruokatunnin. Menin ruokalaan kuten aina ennenkin, otin ruokaa ja istuin ystävieni kanssa vapaaseen pöytään. Sitten se tapahtui. Keskustelumme kääntyi Kiinaan. Kiinaan ja sen rakkaaseen diktaattorijohtajaan Mao Zedongiin.

     Puhuimme yleisesti siinä, miten Kiinan valtion johto johtaa maataan. Ei sanan vapautta, ei matkustusvapautta, ei oikeastaan mitään vapautta, johon me olemme Suomessa kasvaneet. Ja pahinta on, etteivät kiinalaiset edes tiedä sitä! Ja jos he tietävät ja tekevät asialle jotakin, löytävät sukulaiset sunnuntailehden kuolleet -palstalta heidän nimensä, tai eivät löydä edes nimeä.

       Mutta takaisin siis siihen kauheaan ruokataukoon ja Mao Zedongiin. Tämä herrasmies siis johti Kiinaa vuosina 1949-1976. Mutta se, mikä teki ruokatunnista kamalan, oli se, että sinä aikana, kun Mao johti Kiinaa, kuoli noin 40 MILJOONAA ihmistä hänen määräyksestään. 40 MILJOONAA! Käsittämätöntä! Yksi maailman kamalimmassa kansanmurhassa holokaustissa kuoli 5-7 miljoonaa. Ja juutalaisia ei voi vieläkään mainita ilman Hitler-viittausta. Ja Hitler on maailman historiamme tuomituimpia ja vihatuimpia miehiä. Miten vihatun luulisi Maon olevan? Miten ihmeessä ei puututtu tai PUHUTTU julkisesti kun Kiinassa kuolee 40 MILJOONAA ihmistä yhden miehen hulluuden takia. Miten muut maat antoivat niin tapahtua? Miten sairasta!

     Kamalaa on siis se, että edes edellä mainittu on tapahtunut ja ennen kaikkea se, että sitä tapahtuu vielä tänäänkin, tällä hetkellä! Kiinan kansa ei saa edes tehdä Google-hakua Maosta ilman, että saa kuulan kalloon seuraavana päivänä. Ja miten helvetissä, me länsimaat sallimme sen?! Rahan takia tietenkin, Kiinahan on kasvava mahtimaa, joka pyörittää suurilta osin koko maailman taloutta. Mikä on saanut meidän myymään tasa-arvon, sananvapauden ja elämisen vapauden? Miten YK voi toimia, jos näin suurta asiaa katsotaan sormien läpi? Jos me sallimme tällaisen vääryyden, olemmeko me inhimillisiä ihmisiä?

     Mikä maailma. Mikä hulluus ja vääryys. Me, länsimaat ja muu maailma, olemme sen sallineet.

                             Kauhistuttava ruokatunti.

Kiitos

Maailmasta on tullut aika kiittämätön paikka. Ihmisistä on tullut kiittämättömiä. Emme osaa arvostaa sitä mitä meillä on. Keskitymme aina niihin asioihin, jotka meiltä puuttuu. Se sokeuttaa näkemästä sitä mitä meillä jo on. Oletamme, että onnellisuus tulee näistä asioista, vaikka yleensä onnellisuus tuntuu tulevan aineettomista asioista, asioista, joita pidämme itsestäänselvyytenä: perhe, ystävät, terveys ja niin edelleen. Itse tulen onnelliseksi heti kun muistan, että olen terve ja että elämässani on ihmisiä, jotka eivät jätä pulaan.

     Asioita, jotka meillä jo on ei niitäkään voi pitää itsestäänselvänä, vaan olla kiitollinen. Kun remontin tai sähkökatkoksen aikana hanasta ei tule vettä tai joutuu istumaan pimeässä, huomaa miten paljon tarvitsemme juoksevaa vettä ja sähköä ja miten paljon elämämme niiden ympärille rakentuu. Asioiden arvostuksen ja kiitollisuuden löytää kummasti silloin kun niitä ei enää ole. Tuskin esimerkiksi omaa terveyttään miettii, kunnes makaa sängyssä sairaana.

    Sitä minä vain, että tässä kaupallisessa kulutusyhteiskunnassa tulisi oikeasti miettiä mikä tekee onnelliseksi ja kun sen tietää, pitää niitä asioita arvossa ja olla niistä kiitollinen. 

Läheiset

Läheiset ja rakkaat ihmiset. He ovat niitä, jotka raivostuttavat, suututtavat, turhauttavat, ärsyttävät ihan vain omalla olemisellaan. He ovat niitä, joita kaikessa raivostuttavuudessaan ja ärsyttävyydessään, kaipaa, kun he eivät olekaan enää lähellä. He ovat niitä isovanhempia, joihin ei ikinä ehtinyt tutustua. He ovat niitä perheenjäseniä, joita työnnetään kauemmas ja he ovat myös niitä ystäviä, joiden todellista merkitystä ei ymmärrä ennen kuin heitä ei enää ole. 

     He ovat niitä, joita rakastaa ja kaipaa. Koko ajan. Tai jos ei koko ajan niin silloin, kun sitä vähiten odottaa: elokuvaa katsellessa, tutun paikan nähtyään tai arkisesta asiasta tai tuoksusta.

     Mitä heissä sitten kaivataan? Yhteisiä hetkiä. Yhteyttä. Ihan vain ihmistä. Jotakin, mitä hän edustaa, tai mitä hän edusti.

    

     Elämämme ihmiset koskettavat meitä. Emme ymmärrä niiden ihmisen vaikutusta ennen kuin on liian myöhäistä. Emme muista juhlia jokaista hetkeä heidän kanssaan.

Ehkä pitäisi.

Oma paikka

Mistä tulen? Missä olen? Mihin olen menossa? Mihin kuulun? Ehkä kaikki miettivät näitä asioita jossakin vaiheessa elämäänsä. Minä ainakin. Joskus kuitenkin tunnen olevani hukassa.

     Synnyin Turussa ja asuin siellä ja Kaarinassa (pienessä kaupungissa noin viisitoista kilometriä Turusta Helsinkiin) viimeiset kaksikymmentä vuotta. Viime elokuussa muutin yli 400 kilometrin päähän Kuopioon. Kauas omasta sanoinkuvaamattoman rakkaasta perheestä ja ystävistä, tutusta ympäristöstä ja ennen kaikkea kauas pois kotoa. Koti-ikävän määrä on ollut mieletön ja tottuminen yksinelämiseen on ollut vaikeaa. Ajatus leijailee koko ajan perheeni ja Turun ystävien luona. Joskus jopa tuntuu, että ruumiini on Kuopiossa ja sydämeni Turun alueella. Oma paikka on ollut hukassa.

     En kuitenkaan missään nimessä kadu tänne lähtemistäni. Lähtö on ollut suurin ja rohkein päätökseni ja tekoni tähän mennessä. Olen tutustunut hienoon opiskeluporukkaan ja saanut neljä uskomatonta, rakasta ja läheistä ystävää, joilta olen oppinut muutamassa kuukaudessa enemmän kuin koskaan. Olen tutustunut lähemmin rakastamaani alaan muotoiluun ja neljän vuoden kuluttua valmistun unelma-ammattiini: saan sisustusarkkitehdin pätevyyden. Saan olla kaikesta tästä kiitollinen ja sitä olenkin. Kannustan ehdottomasti kaikkia jahtaamaan unelmaansa.

     Se mitä nyt yritän tämän ylipitkän teksin kautta sanoa on se, että oma paikka on tärkeä. Sen etsiminen on vaikeaa, mutta me jokainen tarvitsemme oman paikan. Minulla se on tällä hetkellä kotini Kuopiossa, vaikka tuntuukin siltä, että Kotini on Kaarinassa perheeni luona. Oma paikka on se tila, jossa on hyvä olla, se on paikka, jossa ei ole väliä mistä tulee ja mihin menee. Se on paikka jossa on.