Läheiset ja rakkaat ihmiset. He ovat niitä, jotka raivostuttavat, suututtavat, turhauttavat, ärsyttävät ihan vain omalla olemisellaan. He ovat niitä, joita kaikessa raivostuttavuudessaan ja ärsyttävyydessään, kaipaa, kun he eivät olekaan enää lähellä. He ovat niitä isovanhempia, joihin ei ikinä ehtinyt tutustua. He ovat niitä perheenjäseniä, joita työnnetään kauemmas ja he ovat myös niitä ystäviä, joiden todellista merkitystä ei ymmärrä ennen kuin heitä ei enää ole.
He ovat niitä, joita rakastaa ja kaipaa. Koko ajan. Tai jos ei koko ajan niin silloin, kun sitä vähiten odottaa: elokuvaa katsellessa, tutun paikan nähtyään tai arkisesta asiasta tai tuoksusta.
Mitä heissä sitten kaivataan? Yhteisiä hetkiä. Yhteyttä. Ihan vain ihmistä. Jotakin, mitä hän edustaa, tai mitä hän edusti.
Elämämme ihmiset koskettavat meitä. Emme ymmärrä niiden ihmisen vaikutusta ennen kuin on liian myöhäistä. Emme muista juhlia jokaista hetkeä heidän kanssaan.
Ehkä pitäisi.